Lahja tuo minulle lahjoja. Viime perjantaina kipaisin työpaikan kautta hoitamassa viimeisiä juttuja ennen avajaisia ja pöydällä odotti ruohosipulit, mintut (?) ja narsissit. Huone tuoksui, melkein maistui. Jopa minun nenäni haistoi, vaikka se onkin ollut heikoilla jo pitkään. Pakko oli pysähtyä ja nauttia se hetki, jonka aikana tuoksun ja kuvan sai talletettua mahdollisimman pitkäksi ajaksi.

Pahin hulina on ohi. Bonus asiat ovat toivottavasti kunnossa. Pääni ei ole kunnossa, sain eilen passituksen suoraan kotiin lepäämään ja hoitamaan poskiontelontulehdukseni kuntoon. Repullinen lääkettä ja romaani kehiin. Kaksi viikkoa jatkunut päänsärky ei vieläkään helpota, mutta lupaavia oireita sain antibiooteista: seinillä tanssii himmeänsinisiä palloja. Oma syy kun en pysähtynyt aikaisemmin.
Yritin lääkitä heikkouttani paketillisella ranskanpastilleja jotka O vainusi lähes välittömästi. Ne piilotettiin sitten jakamisen ja hihittelyn kera koko perheeltä. Epäreilua muita kohtaan, että minä ne piilotin. Olen moraaliton ja räkäinen ameba; ranskanpastillit on syöty.
Tohtori Zivago on siepattu. Hän makasi tyynenä vuoteeni vieressä ja nyt hän on poissa. Tilalle ilmestyi Odysseus, mutta hän taas joutui antamaan tilaa Ajan lapselle.

Voin paremmin istualtani vaikka nyt olisi aikaa nukkua. Sade kastelee ulkona vihreyttä yhä vehreämmäksi. Se on sopivan rauhoittavaa. Näen unta korvasienistä ja toivon vielä toipuvani jotta saan ne käsiini. Mikään ei saa minua niin sekaisin kuin sieni.
Suppilovahveromatot syksyisin ovat kuin rukousta varten tehtyjä. Voi pysähtyä, tipahtaa polvilleen ja työntää nenänsä niiden joukkoon. Samaa pyhyyttä on korvasienen löytämisessä. Ne aineellistuvat kun niiden olemassaoloon uskoo. Helpompi on uskoa sieniin kuin jumalaan. Jumalan suhteen on usein sellainen tunne, että täällä se varmaan jossain on....todellisuudessa ei hajuakaan missä se luuraa. No, totta puhuakseni etsin kiihkeämmin sieniä kuin jumalaa. Vaikka joku tollo varmasti sanoo, että se jumala on kyllä joka sienessä.

Huhtikuun auringosta nauttii hölmö. Nyt toukokuu velloo jo pitkällä ja jäät ovat sulaneet, aurinko herättänyt ihmiset kuljeskelemaan vajaamielisinä tai hurmioituneina kevääseen. Minulla on kiire. Töissä täytyy käydä ja asioita tehdä ja matkustaa ja viettää aikaa perheen kanssa. Ne tavalliset.

Jollakin tasolla nautin kaikesta kommunikoinnista, ihmisistä jotka kävelevät sisään töihin ja puhuvat ja näyttävät kuvia tai ihan mitä vaan. Toisaalta minun on vaikeaa tajuta sitä työksi. Pelkään jatkuvasti että joku jää huomiotta tai minä muutun tolloksi tai työnarkkariksi joka ei tajua mitään.
Aluenäyttelyn töitä kuskasin tänään loistavan kuskin kanssa. Emme tunne entuudestaan, mutta rupatellessamme viikonlopun vietosta, Timo kertoi menevänsä Tampereelle katsomaan Selfish Shellfishiä. Aina löytyy jotakin yhteistä ja tuttua ja tuttuja yhteisiä juttuja ja tutun tuttuja ja linkki.

Tänään olen erityisesti nauttinut ihmisistä ja odotuksesta. Siitä että olemme tekemässä jotain yhdessä ja se on muutumassa kokonaisuudeksi, konkreettiseksi tulokseksi taiteilijoiden kuukausien työstä. Nautin siitä etten itse ole taiteilijan roolissa ja omassa roolissani olen kärpänen katossa ja roudari. Ehkä se taiteilijan roolista luopuminen myös kirpaisee.

Ja uuden projektin alkusoitot. Olen vaihtanut muutaman postin ja pohtinut itsekseni juuria, juurettomuutta, muuttoja, harhailuja, irrallisuutta,kotia/kodittomuutta...savolaisuutta ja venäläisyyttä. Koko viikko on kulunut niin, etten muista mikä päivä on. Onneksi on koti joka pysäyttää.