Viikkoja on maailma ollut sekainen ja pölyinen. Uutisia joita en halua kuulla, vainajia joita en halua nähdä, unia joita en muistanut katsoa.
Pientä lomaa. Puhetta mummon kanssa.
Vanhat viisaat naiset käyvät niin arvokkaiksi ja tarpeellisiksi. Heillä on tieto ja kokemus jota ei voi ohittaa. Nuorempana ehkä kykeni huitelemaan sivuitse, silloin ei ollut kuolemaa tai pysähtymistä, ei menneisyyttäkään tai historiaa yleensä. Vähän kun vanhenee, niin näkee tulevaisuudenkin nukkuvan vuoteessaan, yskien äänekkäästi.
Mitä siitä jos hellittää ja notkuu tässä, vaikka tulevaisuuden vaatekaappi pitäisi käydä läpi. Mitä siitä jos emme saa koskaan päätettyä millainen meidän kirjahyllymme tulisi olla ja olisi.

Isi paistaa munia matolla.
O:n kommeetti osittain totetumattomaan ateriaan.

Sairasvuoteelta täytyisi nousta ja lähteä ravinnonhakuun. Metsästämään kenties eineksiä illaksi. Lapsi on ruokittava, vaikka hän omien aatoksiensa perusteella tuntuisi selviävän pelkällä pastalla ja pestolla ja pinaattikeitolla.Silloin kun olin O:n kanssa kotona valmistimme yhdessä kaikenlaista hyvää. Kun O meni päiväkotiin, muuttui meininki sellaiseksi ettei kaalipata ja sienet enää olleetkaan herkkuja. Taidanpa mennä tekemään kaalipataa.

Olen joutunut O:n harjoittaman luomulääkinnän ja -hoidon uhriksi. Lääkekaapissa näyttää olevan ainakin vasara, kaarnaa, hiekkaa tai kiviä, pieni soittorasia, takonaula ja "EI SAA HÄVITTÄÄ museot.fi"-ranneke. Kävin tänään saamassa myös toisen näkemyksen joka johti perinteiseen lääkekuuriin ja liikkumiskieltoon. O:n tarjoamat hoitorituaalit ovat toki omaa luokaansa.

Ja kun on sairas ei tarvitse tiskata. Ja kun on sairas voi syöttää lapselle roiskeläppäpizzaa ja suklaamuroja. Ja koti voi näyttää kaamealta vaikka joku ja seitsemän muuta tulisikin päivällä mittaamaan ikkunoita.