Tämä valkoinen on muutaman viikon takaa. Voin sanoa osallistuvani tällä valokuvatorstaihin, tämän vetisen ja sumuisen sunnuntain kunniaksi. Tämä on palanen maisemaa jota saan katsella päivittäin ja joka myös näyttäytyy erilaisena päivittäin. Talvenvalkoisena se on erityisen kaunis. Yönmustana se on erityisen kaunis, kun vesi on vielä vapaa ja vaahtoisa ja minä juoksen rantaa pitkin hiljalleen.
Tänään leijuimme O:n kanssa alas pilvistä ja laskeuduimme kotikentälle. Minua melkein pelotti pimeä valkeus jonka sisältä lensimme. En ollenkaan tiennyt missä olemme, tunsin kyllä ruumiissani että olemme laskeutumassa. Olen niin tottumaton matkaaja, että hermostun nesteiden pakkaamisesta ja mittojen kertaamisesta. Minkä verran on desi? Minkä verran on litra? Olin ihan varma että jään kiikkiin kun kanniskelin taskussani O:n aarretta, suurehkoa mutteria ja käsilaukussani kiviseinänauloja.
Vaikea uskoa että jokin terroria harjoittava ryhmä haluaisi räjäyttää juuri Kuopio-Helsinki väliä sahaavan pikkukoneen, mutta kiusaa se on pienikin kiusa. Ei voi tietää. Turvatoimien lisääminen madaltaa pelkorajaa ja nostattaa torjuntaa ja vihaa, jonka oikeaa osoitetta ei tiedä, ei ymmärrä. Ja jos räjähdän kappaleiksi tuolla lennolla, tiedän vielä vähemmän.

Aamupalaksi nautin painunutta kahvia ja hesaria. Harvoin ehdin lukea sunnuntain lehtiä rauhassa, mutta hesarin sunnuntain sotaisat ja kotimaista väkivaltaa uhkuvat sivut saivat hetkeksi pysähtymään. Lapset nurmella, naurava vakooja....katsokaa itse.
Viime viikolla pohdin Saddamin hirttotuomion mielekkyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Onko "meillä" oikeus päästää mies pahasta? Kuolema on eräänlainen vapausrangaistus. Ei Saddam siitä kärsi, kärsimys alkaa vasta hirton jälkeen. Jotta olisin päässyt kunnon tappofiiliksiin, surffasin sotakuvastoa yötä myöten, silvottuja lapsia, joukkohautoja jne. En oikein saanut vihaa sikiämään.

Eilen sitten yritin vangita kahden tontun iltapuuhat. Ette varmaan näe mitä kuvassa tapahtuu (varsinkin kun kukaan ei käy täällä...), mutta siinä on kaksi iloista tonttua joista toinen tappaa toisen. Pyssy heiluu epäskarppina kädessä. En minä usko että näistä kahdesta tontusta tulee tappajia.















Toisaalta minä tiedän mihin välinpitämättömyys, rakkaudettomuus ja itsekkyys voivat johtaa. Mihin johtaa jatkuva hylkääminen ja juurettomuus, pahan kostaminen pahalla ja itsensä jatkuva kovettaminen, nahan parkkiinnuttaminen. Siksi tuntuu niin pahalta ettei itsekkään jaksa aina välittää, ei kertakaikkiaan jaksa sulattaa kuvia, tekoja ja maailman mielettömyyttä.

Junamatkalla rakensimme mandariinista ja pistaasipähkinöistä kilpikonnan.

Kaupunki on musta ja ilmassa on syksyn ja mädän tuoksut. Vaikea valita missä haluaisin olla. Katselisinko joka aamu bussin ikkunasta ulos, lasisten avokonttoreiden ikkunoista sisään vai kulkisinko pakastuneita polkuja, jäähileiden keskellä, silmät auki tyhjyyteen.


Kaikkialla se musta nyt. Tunnen itseni niin vanhaksi niin. Sisareni lapset teinejä ja esiteinejä. Vihaa ja kiukkua, pelastavaa nenäkkyyttä. Pelotti tänään pojan kanssa museossa. Milloin helvetissä se kasvoi isoksi ja milloin minä vanhenin? Hetken ajattelin että tämän pojan äiti voisin hyvin olla minä. En tietäisi mitä sanoa tai tehdä. Voiko niille edes syöttää muuta kuin ruokaa? (Juotin sille kokista.)


Enkä oikein jaksa.

Joskus tuntuu että saatan vielä tukehtua pullaan, kekseihin ja piirakoihin. Tosin olen harjoittanut kieltäytymistä ja syönyt lähinnä mandariineja ja jugurttia koko viikon, tai sen osan viikosta jona olen kyennyt laskemaan sisuksiini muutakin kuin vettä.
Eilen pääsin jo juoksemaan ja oli riemullista liukastella pimeällä osuudella, sutia varovasti paikallaan. Rannalla ei tullut kukaan vastaan ja vesi oli mustaa ja jäistä. Tunsin taas olevani turvassa pimeässä pesässä. Unohdin hetkeksi painavan ja ahdistavan huolen sisarestani ja veljestänikin. Kuolemanpelko kaikkosi.

Tämän päivän saldoksi voi laskea villit hankkeet tulevalle vuodelle
1) kummallisten materiaalien (purukumi ja..) veistospuisto/workshop
2) naturistileiri naisille
3) Nightingale walk joka toteutettaisiin MC:n hengessä tai sitten pitempänä (yöpymistä ja juopottelua vaativana) Tuusniemen Kosulan kylään.

Liaäksi olen suunnitellut puhuvaa taloa, Turmion kätilöitä näyttelyn avajaisiin ja muuta pientä. Mutta ennen kun noihin pääsee käsiksi, on piipahdettava Helsingissä ja Pietarissa. Tunnen itseni luopioksi kun jätän O:n ja A-P:n ja lähden Pietariin, joten vien ennen sitä Oskarin hesaan ja mummolaan tuulettumaan. Itse teen vähän töitä, mutta vain yhden päivän. Se on kamalaa. Niin pienessä ajassa aina ehdittävä kaikki....Ainakin ihana Nanna ja Emma.
Fennicat..jne

Olen jatkuvasti sairas. Tällä kertaa olen yrjönnyt ja kuumeillut. Kyse ei ole aamupahoinvoinnista vaikka ennustaja lupasi minulle tyttöä perjantain kuujuhlissa.