Tämä kuva on Lapinlahden asemalta, viikon takaa. Kaunista. Koko aseman seutu verrattuna esim. Helsingin vastaavaan on ihan toisesta maailmasta. Usein täällä tuntee olevansa ulkomailla. Pienistä kompositioista ympärillään saa jatkuvasti uusia elämyksellisiä ravinteita silmilleen.
Aloitin joulun eilen, tai siis loman. Kuljeskelin kaupungilla, aurinko pilkahteli ja poikkesin kirppareilla ja kirjakaupassa. Joululahjat on suunnilleen ostettu. Päivän kohokohta oli kahville istahtaminen kaneliin, tosin tämä kohokohta vesittyi työhön liittyvään puheluun ja kiireiseen mieheeni joka tuli hakemaan lähes kaiken liikenevän käteiseni viedäkseen sen autokorjaamoon.
Tänään ajattelin aloittaa joulusiivouksen. Googlasin juuri "joulusiivous" sanaa ja löysin mm. nämä ohjeet. Homma olisi pitänyt aloittaa jo marraskuun alussa listaamalla kaikki mitä täytyy tehdä ja muistaa. Päädyin siirtämään projektin ensi vuodelle ja tänä vuonna keskityn tiskaamaan torstaina ja lähtemään mummolaan perjantaina. Ruokalista meillä on valmiina. Kun vielä joku uskaltautuisi kauppaan.

Joulukortteja ei lähetetä tänäkään vuonna. Sisarukseni ovat asunnottomia ja jotenkin kynä vain laskeutui kädestä. Täytyy tehdä vielä yksi artikkeli tänne jossa toivotetaan hyvä joulu kaikille. Kuvaksi sellainen iloinen otos koko perheestä jossa lasten ja aikuisten silmät kiiluu silkasta riemusta.

Ainoat kiksit jotka minun on jouluna saatava on Jouluyö (O Holy Night) , ihan minä tahansa pateettisena versiona, muttei missään tapauksessa kotimaisena Jari Sillanpäänä tai muuna. Riippuen pyhien päivänkierrosta joko itken tai sitten itken oikein kunnolla. Sanomalla ei minulle ole mitään väliä vaan pateettisilla painotuksilla ja fiiliksellä. Mieheni tarvitsee kinkun ja poikani lahjoja.

Maallinen elämä on maallista.

Lisäys: Unohdin Valokuvatorstain! Aiheena epäonnistunut kuva. Se on yllättävän vaikeaa, täytyisi ensin määritellä epäonnistuminen kontekstissa ja huomioida kuvan tulevat mahdollisuudet olla onnistunut. Enimmät epäonnistumiset on deletoitu jo syntyvaiheessa...

















No nyt näyttää hyvältä.

Matkalla Pietariin. Jälkiä tannoisista metsäpaloista osui silmään ajoittain. Kaupunki vilisi harmaan hupun sisässä kuten tämäkin kaupunki ja Helsingin kaupunki. Nämä kotoisat kaupungit vain niin hiljaisina ja uneliaina. Pietarin keskustan tungos vei mukanaan, ahtaisiin metrovaunuihin likistymään. Kaduilta on siivottu pois mummot, kerjäläiset, köyhät, keskituloiset ja lapset. Silti kulkijoita riitti.
Helsingissä kävin avajaisissa Galleria Heinossa ja Pekka Sassin videot aiheuttivat kalpean halun tehdä jotakin omaa. Kävin myös katsomassa Aurinkoteatterin Dementian. Sekin napasutti jotakin liikkeelle kaikessa kaoottisuudessaan. Väsymyksen kourissa taisin nojata johonkin sellaiseen ajatukseen... että mihin ihmeeseen meillä on kiire? Mistä me tiedämme kuinka kauan matka kestää? Mistä tiedän yhä olevani minä enkä jokin muu?
Nyt hoidan kotona kättäni, tulehtunutta, kipeää, sairasta. En saisi tehdä tätä tässä.