Illalla tätä. (Friz Langin Secret Beyond the Door, 1948) Lang tuo mieleen kaikenlaista. Ehkei tämä juuri niinkään.

Ja oikeasti haluaisin olla puutarhuri.
Tauko.
Oikeasti haluaisin olla jotain muuta kuin puutarhuri.
Varmaan jokin kevät rinnassa-syndrooma on iskenyt kun kaikki on niin sekopäistä. Hihittelin eilen kun kuljin kaupunkia 50 haarukkaa repussa, tietämättä minne ne viedä. Pölymuuri ja viitteitä viilenevästä säästä kipusi kasvoille ja silti nauratti.
Tänään O sai huonoja, erittäin huonoja, vaikutteita niiltä sekopäisiltä Hupsis pikku-ukoilta jotka jakso jaksolta tuhoavat kotinsa ja tekevät ihmejuttuja. O halusi tehdä "jostakin jotain muuta". Niin hän päätyi leikkelemään(fiskarseilla tottakai, muotoilijaisä velvoittaa) sukat jalastaan. Ei siinä mitään, sukat oli sellaiset jotka on liian tiukat muutenkin. Ruokin lapsen luovuutta piirtämällä kantapäähän silmät ja suun. Hetkeksi käännyttyäni kohti arkea ja sen sellaista, totesin myös käyttökelpoisten kalsareitten päätyneen leikkauspöydälle...Kai se on vaan elämää. Illalla sitten koko perheen vireystaso nousi kun naapurille täytyi tilata ambulanssi. O oli rapussa huutamassa ohjeita ensihoitajille ja johdattamassa heitä oikeaan paikkaan. Naapuri totesi että tämmöstä tämä on - elämä. Totisesti toivon että elämä.

Oho. Kamalasti alkoi väsyttää. Lueskelin. Leijuilin. Elizabeth Costellon kanssa nukkumaan.

Melkein kaikesta jää jälkiä. Joskus muutun läpinäkyväksi tai jokin painuu minuun niin syvään, ettei sitä voi peittää edes sivua kääntämällä.

O kuuli eilen kaveriltaan, etteivät pojat lyö tyttöjä vaan tuovat tytöille kauniita kukkia. Kerroin sen tarpeeksi monta kertaa töissä ja lopulta N toi kukkia. Kaikille naisille. Minä avasin paketin, laitoin ne maljakkoon ja vein A-M:lle. Huomenna O vie S:lle päiväkotiin "kauniita kukkia" eli kaktuksen, sillä heidän suhteensa on ajoittain myrskyisä.

Viikko jäi taakse ja viikonloppukin. Pää on pyörinyt kulttuuripläjäyksestä toiseen ja koti on toiminut kääntöpaikkana. Minna Canthia liputettiin jo viikko sitten joten säästän tämän postin niiltä kuvilta. Perjantain ja lauantain notkuin lahdessa, Valokuvan keväässä ja teatterissa. Kävin katsomassa Koko perhe maitohapoilla-kipaleen jonka on käsikirjoittanut Miko Kivinen (täältä) ja ohjannut Juha Kukkonen (jostain toisaalta). Kuluneeseen viikkoon mahtui jo ennestään Minna-musikaali ja Pesäjuuren ensi-ilta, joten olin vallan puolustuskyvytön perjantaina iltasella Eero-näyttämön eturivissä. Sitä edelsi herääminen kotoa ennen viittä aamulla, seminaaripäivä ja näyttelyitä ja vielä maitohapoilta jatkoin Taidepanimolle hippaamaan ja näkemään muutaman lyhytfilmin ja ihmisiä.
Minä en kykene arvostelemaan teatteria mitenkään, paitsi jos se on niin paskaa että hävettää. Maitohapoilla nauratti ja satutti. Ne klisheet joita siinä viljeltiin ovat niin tosia, että lopussa jo itketti (ne muut itki en minä, minä en itke teatterissa). Parasta oli että pongasin lauantaina näytelmäkirjailijan itsensä, pääsin hänen kanssaan kahville ja vielä samaan junaan. Jos ja kun ihan pian kirjoitan näytelmän JA juoksen maratonin, niin tiedänpähän mistä se on seurausta. Eilen oli monella tapaa jotenkin ylimennyt olo ja sama meininki jatkui vielä tänään. Tulipahan pestyä ikkunat. Valoa tulvii.

Kotoisat kuvat ovat hotelli Grandista Lahdesta, jossa rauhallisen ja hyvin nukutun yön jälkeen sain aamiaiseksi seitsemän kärpästä (aika pienikokoista, punaista ja turvonnutta) tropical nektaarissa, yhden kärpäsen jugurtissa ja jäätynyttä hedelmäsalaattia. Hyvää oli. Lihaisaa. Se omena jonka toin mukanani kotiin oli ihan jees.

Olen luvallisen ihastunut kaikkiin (mielestäni) kauniisiin kotiin liityviin blogeihin. Kävin tänään täällä, kauniissa valkoisuudessa ja valoisuudessa, White Country maailmassa. Ikuisuussuosikkehini linkkeineen kuuluu port2port.
Olen päivittäin tyytymätön kotini sisustukseen ja ongelmiin sisustuksen suunnittelussa. Lähestyn kotiani aika perverssillä tavalla, kuvaamalla sitä pieninä paloina, kokoamalla helposti tuhottavia installaatioita kaikesta rojustamme ja vakoilemalla poikani tekosia. Mieheni on muotoilija. Sellainen joka suunnittelee sohvia, tuoleja, pöytiä jne. Myy niitä sinne tänne tuotantoon ja ne muuttuvat käsittääkseni keskihintaisiksi tai kalliiksi tuotteiksi, joita joskus (harvoin) näen sisustusliikkeiden ikkunassa tai Habitare-messuilla. No, ne muuttuvat kuitenkin tuotteiksi joihin minulla ei ole koskaan varaa. Luulisi että on tosi mukavaa olla naimisissa muotoilijan kanssa joka kaiken lisäksi kykenee myös itse valmistamaan noita tuotteitansa. Juu voisi kuvitella. Olen kertonut joskus kirjahyllystä jota meillä ei ole ja jota käsittäkseni ei koskaan tule. Onneksi meillä on kirjahyllyt jotka entinen vuokralainen tai ihan kuka vaan on jättänyt tänne.
Olen nähnyt tuhat kirjahyllyä.
Olen halunnut muutamaa kirjahyllyä.
Olen tarjonnutkin niitä, niistä on neuvoteltu ja niitä on hylätty.
Kotimuotoilija on piirtänytkin niitä yhden jos toisen. Nekin on hylätty.
Minä en jaksa.
Sohva on odottanut uutta verhoilua kolme vuotta. (Kotimuotoilija osaa myös verhoilla.)

Minä saan päättää pienistä asioista. Saan ostaa kukkia, mutta niitä kommentoidaan usein julmasti, viittoillaan naisen pesänrakennusviettiin ja sellaiseen hömppäänpömppään. Saan pestä vessan. Saan ostaa tyynyihin päällisiä, vaikkakin tyynyt on piilotettu komeroon (kaksi sohvanraadolla on tarpeeksi).
En tajua miten me on saatu aikaiseksi päätyä yhteen ja saatu aikaiseksi lapsi.
En minäkään ole mikään väsääjä. En rakentele kransseja oveen tai ompele pussia vessapaperille.

Joskus vaan haluaisin että meille löytyisi jokin sisutukseen tai huonekaluun tai kankaaseen liittyvä asia josta olisimme yhtä mieltä. Kun yksimielisyyttä ei ole, kotimme säilyy kummallisena löytötavaroiden näyttämönä ja lahjaksi saatujen pyyhkeiden museona. Mieheni periaatteisiin kuuluu se ettei mitään heitetä pois. Niinkin on käynyt, että päästyäni eroon jostakin käsittämättömästä puolikkaasta haarukasta jota on säilötty vuosia, hän löytää sen roskiksesta ja säilöö taas.

En tiedä. Aloin säilöä kotia palasina melkein vuosi sitten. Kuvaan palaset, katselen niitä, olen niihin tyytyväinen. Ne ovat sitä kotia jota asuisin jos meitä ei olisi. Tai sitä kotia jota asun koska me olemme. Näytän joskus. Lisää.

Sain Ullalta luvan. Kunhan ei napa näy.

Ullalla oli tänään paljon sinisiä asioita päällä. Nuo helmet, paita mustan paidan alla, ja ehkä jotain muutakin. Kävin aamupäivällä ostamassa kirjakaupasta mappeja ja lehtikoteloita. Siellä oli mummo joka yritti valita sopivaa akryyliväriä maalauksiinsa. Se oli niin onnetonta, että minun oli pakko mennä pitämään mummolle pikainen väriopin kurssi ja valita kasa tuubeja. Henkilökuntakin osallistui koulutustilaisuuteen. Mummolle ei sininen kelvannut. Terveisiä mummolle. Pidä pensselit puhtaana.

Minulla on aina mustat vaatteet. En taida osata muuta.

Pitääkö aina puuttua toisten asioihin.

Posliinikoirien maalaaminen on kivaa.
Kerran maalattujen posliinikoirien.
Keräsin niitä pienenä ja sitten luovuin.
Sitten maalasin yhden ja toivoin etten olisi luopunutkaan.

Antakaa minulle posliinikoira.