Joskus ääni sisällä vaatii asioita koska se tietää. Selkärangassa on tieto jostakin, varmuus. Minun täytyi kulkea eilen polkua pitkin, loppuun asti, sillä tiesin että polun päässä on talo. Olin varma. Ajattelin sen olevan autio ja voivani ehkä ostaa sen, tai muuttaa sinne vuokralaiseksi. Siis vähän autio, ei kokonaan.

Ei se ollut talo. Se oli jonkinlainen laavu. Sen edessä seisoi hassu mies jolla oli tosi iso pippeli. Jos niin isoa munaa voi pippeliksi sanoa. Puinen. Toteemi.

En (ehkä) muuta sinne.

Illalla kävin katsomassa kun Akasha Pushpa sukelsi hyiseen veteen, monta kertaa. Sitten joimme aika paljon punaviiniä ja puhuimme aika paljon.

Tänään jaksoin paiskia. Epätoivoinen kiire rusensi minut jo ennen puoltapäivää. Sitten tuli maailmanloppu ja kaikki tuntui paremmalta jonkin aikaa. Aloin kaivata Ekelöfiä. Kaivan hänet esiin taas, taitaa olla syksy. Sen tietää siitä miten hanskat hukkaantuu ja sielu.

Päiviä aurinkoa. Rakastan ajaa autoa yksin, eteenpäin, pysähtyä metsän reunaan, laulaa. Rakastan kirpakkaa valoa ja tietämättömyyttä maailman kulusta.

Tuskailen lapsen vaikeita hetkiä ja hiljaisuutta, puhumattomuutta, omaa kangertelevaa kieltäni joka pitäytyy perusasioissa, solmuillen.

Minulla oli ilo notkua sarjisfestareilla Helsingissä melkein koko viikonloppu. Tuliasiksi itselleni toin Marko Turusta (yllä suosikkihahmoni pupu pääsee päästään, teosta voi tilata Daadan sivuilta, joille linkki tuolla oikealla oikealla), Jyrki Nissistä ja Anders Nilseniä. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja seura oli antoisaa. Kiitos seuralle.

Tänä vuonna jäi iltaklubeilu muille, käperryin kuuman suihkun jälkeen puhtaiden lakanoiden väliin itkemään kolmeksi tunniksi kurjuuttani ja huonossa jamassa olevaa avioliittoani, joka kärsii kaikesta mitä teen, ajattelen tehdä, toivoisin tekeväni, ajattelen joskus ehkä tekeväni tai jättää tekemättä, tai siitä mitä jätän tekemättä tai jää tekemättä tai ei vaan huvita tehdä. Kaiken sen sijaan istun tuntikausia junassa tai autossa tai myöhästyn kaikkialta tai en ehdi tai jaksa.

Muuten on kaikki kohdallaan. Kylmä riipii ja musta on. Missä minä.

Odotan pimeää. Aamu on jäinen lätäkkö, ensimmäinen.

Kuljin karvarouskumaat laiskasti.

En ole nyt siinä mielentilassa että ajattelisin kenenkään tunteita, avaan vain kirjekuoren ja suunnittelen maailman.

Aloitan pallosta. Maailmani on pallo. Maailmani on pannukakku. Maailmani on epävarma hetki. Pimeyden pysäytyskuva.

Unet voisivat tulla. On niin rauhallista. Yritän kovasti sammua. Sammuttaa. Sammutan.

Ei auta.

Luvun alla Jyrki Heikkisen tänään julkaistu kuvarunoteos Kiitosvirret + ylistyslaulut (Asema)

Me olisimme ehkä voineet,
ehkä voineet, jos
ehkä voineet, jos
ehkä voineet, jos
ehkä voineet
voi vittu saatana perkele typerä
kusipää
Ai kuka

(Kari Raineranta)

Monta päivää sanoja ja musiikkia saa pääni tuttuun huumeiseen ja ylikierteiseen tilaan. En osaa nukkua enkä kykene valvomaankaan täyspäisesti, joten huuhailen uupumuksen ja hikoiluttavan riemun rajoilla ja odotan huomista metsäpäivää, joka osaltaan vapauttaa sanojen kahleista. Tilalle tulee vaatteitaan riisuvan metsän hiljaisuus ja tuoksut.

Torstaina olin Kirjakantin lisäksi k-klubilla katsomassa Mickey and The Studentseja ja kömmin tyytyväisenä kotiin jo puolilta öin. Eilen ehdin Slämeihin, k-klubillle ja vielä viimeisenä pinnistyksenä, kun kiersin jo avainta kotioven lukossa, tekstiviesti raahasi minut jazzklubille Jazzanaan. Kaiken kaaoksen jälkeen uni ei tullut edes anomalla, joten tyydyin neljän tunnin horteeseen josta poikani minut herätti omalla riemastuttavalla sanataiteellaan. Kymmeneltä olin jo Kuopion mukavimmassa kirjakaupassa Oivassa kuulemassa runoilijoita Sinikka Tirkkonen ja Jyrki Heikkinen. Siihen putkeen suomen suomalaisin runo-kilpailun antologian maratonluku 2 h (ja maraton ikkunan takana) ja äkkinäinen valokuvaajan töihin joutuminen vei loput mehut.

Laahustin moowoohon jossa O oli suunnitellut ja rakentanut cd-hyllyn ja totesin ettei minua miesten töissä tarvita. Pojan tappiliitokset on jo nyt parempia kuin omani koskaan. O ei suostuntut lähtemään mukaani joten kuljin yksin rantaan, auringon luo, kuuntelemaan omaa päätäni, harppomaan läpi omia sanojani. Ei niitä montaa ollut, ne olivat kaoottisia, vähän kuin tuo yöchattimme jälkeinen lähetys P:ltä tuossa yllä, Kari Rainerannan runo.

Yöllä vesi on jo mustaa ja tyyntä, kuin jäätä. Halusin torstaina kävellä sen yli ja päällä, toiselle rannalle tai saareen ja olla vaan, loputtomasti olla vaan siinä ja tässä. Liukua. Tänään vesi oli mitäänsanomatonta, auringonläikkeistä ja jotenkin uupunutta. Pidän niin pimeydestä joka vasta aloittelee, kun sillä on vielä valo parinaan ja vastakohtanaan. Kun se muuttuu jatkuvaksi pimeydenasteiden vaihteluksi alan inhota sitä.

Minä olen joskus vähän onnellinen. Joistakin sanoista, joistakin kohtaamisista. Ne kuristavat tärkeydellään.

Päiväkahvilla Siilinjärvellä

Petteri Tikkasen näyttely Iisalmen Art Annassa

Black Peider, Petteri Tikkanen, Daada
Black Peider hihamerkki

08.00-20.00. Kuopio-Siilinjärvi-Iisalmi-Kuopio.Vettä kaikkialla. Sain onneksi uuden Black Peider kirjan jota myhäillen luin. Petteri Tikkasen avajaisissa nautiskelin kuuman nakin ja perunasalaattia. Eilen sain julkaisemattoman levyn, jota kuuntelin ajaessani. Olen oppinut juuri sen verran ajamaan autoa, että voin kuunnella samalla musiikkia. En antaisi sitä tunnetta pois. Yksinäistä ajoa motarilla, nupit kaakossa kiljumista. Siitä tulee pää kipeäksi.

Olen katkera miehelleni joka myi pois minun mersuni. Se oli henkisesti minun autoni. Olen luvannut että jos näen sen vielä liikenteessä, kivitän sen paskaksi. Niin voi käydä kun naisen mitta täyttyy. Paljon pieniä vastoinkäymisiä, vuosikausia kuukautisia ja huonoja vitsejä. Paljon pieniä ja keskikokoisia kiviä, sillä varsinkaan oikea käteni ei oikein jaksa vielä nostaa painavia juttuja.

copyright kuvassa olevaan kuvaan Masanori Ikeda, VB-valokuvakeskuksessa päättyneestä näyttelystä

Sellaista mietin tänään että kirjaan joskus tarttuu kuin ihmiseen. Mitä minä teen tällä paperin ja saojen määrättömyydellä, määrällä joka lisääntyy? Hypistelen. Joskus kun hypistelen itken. Se itku yleensä kattaa aiemmat hypistelyt, tunteet, kuolemat, surun, ilon tai sitten se on tyhjää vain. Avaamatonta.

Ja itseltään odottaa vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin. Joihinkin kysymyksiin on helppo vastata. Kyllä, mielestäni on mukava kävellä Winner Takes It Allin tahtiin. Reippaasti. Kyllä, itkin kun katsoin Mamma Miaa. Reippaasti.

Tänään aamulla paleli sormia. Kuljetin itseäni toimistolle, napit korvissa ja sain näyn. Eläimellisen ja maailman kokoisen. Maailma oli muovia, eläimet myös. Maailma oli pyöreä. Tein yhden päätöksen koskien mieltäni painanutta kysymystä. Vastaus on kyllä. Tartun siihen maailmaan ja vastaan samalla kyllä. Koska ei ole mitään hävittävää.

Töissä keitin kahvia ja juttelin hetken N:n kanssa. Kysyimme varmaankin samaa kysymystä ja löysin uuden vastauksen, toiseen kysymykseen.

Päivä oli painava ja rasittava. Jatkoin kävelemistä ja se oli kevyttä. Lopussa myös arkista jauhelihakastikkeen ja halloumin perässä kävelyä. Jäätelö kädessä kävelin poikani kanssa ja tunsin hetken aikaa rakastavani monia asioita. Hetkittäistä valoa kaikkialla.