Päivät kuluvat shokissa. Illat ja yöt hinkatessa, maalatessa ja säätäessä uudessa kodissa. Muun puuhan ohella kävin kolmessa päivässä läpi monen kuukauden työsähköpostit ja jotenkin minusta tuntuu etten ole menettänyt mitään merkittävää. Paitsi kutsu Venetsian Biennalen "ammattilaisten avajaisiin" ja yksi jurytyskutsu, jotka olisin mielelläni hoitanut.

Olen unessa, olen nähnytkin unia. Olen kummallisessa stressiloukussa kun äkkiä maailmassa kaikki onkin konkreettisesti sekasin, liikkeessä ja muutoksessa. Muutto, remppa, koti, työ, oma taiteellinen työ, näyttelyt...Ihmettelen sitä hitautta millä tahmailen eteenpäin. Kuin tarpoisi savisessa pellossa. Ei niin että voisin jotenkin äärettömän pahoin, sitäkin, mutta ihmettelen sitä miten paljon aikaa jotkin asiat vievät. Minun on väkisinkin jarrutettava etten joutuisi hypertilaan jossa suoritan elämäni viikossa, syystä että tulipahan vidoinkin valmista!

Ilmeisesti omaehtoinen virtailu ja oman työn osuus on nyt jotenkin punnittava uudelleen. En taida jaksaa palkkatyötä viittä tuntia enempää päivässä. On tehtävä jotain muuta. Minun on luotettava omaan pahoinvointiini joidenkin asioiden suhteen. Yksi niistä on vallanhimo yhdistettynä teennäisyyteen ja tyhmyyteen. Se saa minut veteläksi.

Soitin oikein pitkän työpuhelun tänään vain tarkistaakseni olenko minä todella tyhmä. Se ei tainnut ihan selvitä, mutta muutama muu asia kyllä.

Lisäisin tähän vielä ettei minun kannattaisi lukea Marguerite Durasia iltamyöhällä.

Unessa lähes. Luen. Mitä Duras sanoo kodista, kodin hoitamisesta, kodin varustamisesta ja siitä miten heittää pois tavaraa, kirjoittaa ja juoda viinaa. Naisen työ on työtä kodin eteen. Mies voi rakentaa talon muttei kotia.

Uusi koti tekee minusta ahkeran ja valkoisen minimalistin. Loputon paklaaminen väsyttää ja yöllä en asetu aloilleni kun minun on kuultava kaikki uudet äänet ja katsottava miten vuorokausi kuluu. Yritän tehdä omakseni maisemaa, nähdä sen kaikessa rujoudessaan ja tarttua siinä johonkin ja siihen sitten sijoittaa muistoni ensimmäisistä päivistä, valon kiertelystä seinillä, häviämisestä.

Kaipaan puhtautta, järjestystä ja lasta viereeni. Tänään lintsasin ja menimme koko perhe sopuisasti autioksi tietämällemme hiekkarannalle. Haimme ensin vähän katarelleja ja O leikki jumalaa kiduttamalla vaaksiaisen hengiltä, jalka kerrallaan. Lapsi kietoutui minuun ja veteen ja yritti pyydystää ahvenia päivälliseksi.

Päivälliseksi oli kanaa.

Kävin viime yönä Linnanmäellä. En suuremmin välitä huvipuistoista tai niissä huvittelusta, mutta tämä käynti oli mukavan rauhoittava.

Helsingissä aikani kuluu hyvässä seurassa ja hyvän musiikin, hyvän puheen ja hyvän olemisen parissa. Päivät ovat pitkiä, sopivankokoisia paketteja. On mukavaa olla ainakin jonkin aikaa haluamatta mitään, himoitsematta ketään ja vain välittää näistä lähimmistä.

Kävin M:n kanssa kahvilla ja tarkistamassa yhden tilan. Minulle on näyttelytila ja aikakin valmiina. Minun täyytyy vain päättää. Nyt ryhdyn päättämään. Tänään pidän päättäväisyyden karnevaalit ja joskus illalla, kun olen yksin ja hiljaa, päätän myös kipuni määrän ja sitten hautaan sen. Sen aika kului umpeen. Olen siitä silti iloinen. Tiedän kuinka syvälle kykenen vielä liikkumaan.

Vietän laadukasta aikaa Kallion tai Alppilan kesämökilläni. Eilinen meni kaupunkifestarin piikkiin, en voi kyllin kiittää P:tä ja P:tä ratkiriemukkaasta illasta ja yöstä. Ruoka oli hyvää, juoma oli hyvää, seura mitä mainiointa ja festarit sopivan kokoiset tällaisen pieneen kylään jossa pomppii pupuja ja perunalastukauppiaita ja todistettavasti yksi mukava ja huumorintajuinen insinööri.

Varsinkin aamukahvi ja sen jälkéinen paljasjalkaisuus ja auringonnousu jäävät sieluun kiinni. P ei niinkään. Se ei ole sen arvoinen. Toinen P kyllä. Puhdistunut ja iloinen mieli. Yhä hihityttää. Ei kun hipalle.

Turussa on pidetty visuaalisen runon työpajaa, jonne itsekin sain joskus kesäkuussa kutsun, ainakin runoiltaan, mutta runoilta näyttää tulleen, olleen ja menneen. Oma pää on täynnä sanoja, kuvia ja musiikkia ja migreenin läheisyydestä johtuvia herkkiä ääniä. Märän repeytymisen ääniä ja päänsärkylääkkeen foliostanapsauttelun ääniä.

Täällä on kolme ihmistä lisäkseni ja jokainen sana jonka yritän kirjoittaa keskeytyy kysymyksellä, kommentilla ja keskustelulla. On korkea aika päästä pois. Tajuan selkeästi ettei minulla ole enää tätä kotia ja kun ei ole, minä olen entistä enemmän kynnysmattona ja oikeudettomana osapuolena tässä sanomassa sanojani. Sillä ei koskaan ollut mitään väliä tarvitsenko työrauhaa tai hiljaisuutta. Tarpeeni ja hiljaisuuteni on aina tulkittu mököttämiseksi tai vihaisuudeksi.

Nyt olen vihainen. Minua vituttaa häiriöt, m:n haahuilu uudelleenlöytyneen ruisleivän kanssa. Minun ei tarvitse osallistua dementiakeskusteluun enempää kun olen jo osallistunut. Myös m:n lapset ovat aikuisia ihmisiä.

Jätän siis sanomatta, pakkaan koneen ja matkusta N:n luo Alppilaan, pesimään ja juomaan punaviiniä. Siinä on tarpeeksi nyt.

Retkeilin eilen Lapinlahden kautta Saarisenmäelle, miehen suvun kotipaikoille ja maisemaan. Anoppi oli mukana ja ajelutti minua ympäriinsä hiekkateitä ja kannusti etenemään reippaasti risteyksiin, kun nämä on näitä pikkuteitä. Samalla kertailtiin näillä teillä sattuneita kolareita, -kuolon ja muita, yksi anopin itsensä ajama. Minun oli pakko jossain välissä muistuttaa, että minun on tosiaan kurkattava, kolmion takaa kun tulen, ettei muita autoja liiku. Yhdessä risteyksessä oli niin kiire että vastaantuleva auto ei osunut anopin silmään ja hän hoputti minua menemään. Kartanlukijat olivat muutenkin pihalla kun lumiukot ja huomasin ilokseni että omakin pää toimii ja osaan tarvittaessa tavata tienviittoja.

Maisema itsessään oli kaunis, lehmien kielet karheita niin kuin aina. Emännän puutarhan kukkapuskat olivat valtavia ja muurinpohjaletut ohuimpia mitä olen koskaan syönyt.

Jostakin syystä sain allergisen reaktion ja päänsäryn joka johti oksentamiseen. Näyttävä ensivierailu. Koville ottaa tämä kanssakäyminen. Paluumatkalla haimme Iisalmesta kontillisen buranaa. Nautin sitä kourallisen ja työnsin napit syvälle korviin ja kuuntelin Puukkoa. Se on kaunis.

Nyt kokoan voimani rippeitä ja lähden työmaalleni. Otan puukon mukaan ja teen työni rauhassa.

Puoli yhdeksästä puoli seitsemään. Pikkuiset kätöseni olisivat vielä jaksaneet raapia tapettia irti kananpaskasta, mutta toukokuussa loukkantunut jalkani sanoi ettei hän enää aio keikkua jakkaralla vaan lähtee syömään.

Pidin tauon käydessäni poikien Tiimarissa hakemassa katkoterää. Siellä oli harras ja rauhallinen tunnelma ja tiskirättiosastolla sain olla ihan itsekseni. Katkoteräveitsiosastolla oli ruuhkaa. Odotin että tärkeänoloinen herra sai valittua jonkin laitteen jossa oli kumia ja muovia ja terästä ja ties mitä terän lisäksi ja sujautin sitten huomaamatta koriini halvimman kertakäyttöveitsen mitä löysin. No, jäin sitten hypistelemään sellaisia kynäteriä. Ne oli jänniä. Ostamisen himon nostattama koskettamisen tarve yltyi ja kävin varmuudeksi läpi kaikki työkaluhyllyt, paitsi sähkötarvikkeet, joihin suhtaudun sähköiskunsaaneen traumaattisella varovaisuudella. Siis ihkuja pieniä valmiita monitoimisettejä löytyi. Mieli teki ostaa, mutta pysyin kovana, myös sen avaruusaluksenoloisen 5m rullamitan kohdalla. Toivon sitä vaikka synttärilahjaksi sitten. Kaikki rullamittani ovat hukassa tai väärän käsilaukun taskussa, joten ostin sitten sellaisen halvimman.

Ristin tänään uuden kotini Hotelli Huminaksi, sillä sen lisäksi että minulla on jonkinlainen aavistuksenomainen järvinäköala ja näen Osuuspankin kellon; kuulen Hotelli Cumuluksen ilmanvaihdon suhteettoman hyvin.

Lauloin ääneen laulua jonka ajattelin muistaa ja unohdin. Keitin ensimmäiset kahvini. Vein suihkun neitsytmatkalle, sillä se oli ihan korkkaamaton hierova suihku. Se kutitteli varpaitani ja paljasti kuluneen kynsilakan.

Ajttelin että näytän juuri niin väsyneeltä kuin olenkin. Ja olenkin. Vielä pitäisi kirjoittaa runo.

Hotelli Huminan lauluja on muuten Pekka Kejosen runokokoelma vuodelta 1972.

tuijotan mustenevaan
ikkunaruutuun
ja yhä rakkaammaksi
se käy minulle
yö yöltä
näen kohta itseni

Se löytyi heti hyllystäni, vaikka yleensä sieltä ei löydy mitään, ainakaan sitä mitä pitäisi. Olen varmaan jo siteerannut tuon aiemmin, ihan sama, ei se kulu. Olen syönyt Pekka Kejosen kanssa muikkuja Sampossa ja ne muikut on yhtä hyviä kun Pekka Kejonen.

Elämä on enne.

Kotimatkalla soi radiosta tämä:


Ihan kamala ja ihana. Parempi kun P:ltä saamani Donna Summer. Kaikki on enne. Olen huomenna/tänään luvannut tehdä sellaista mitä en halua tai ehdi ja ilmeisesti valvon nyt sen kunniaksi tämän yön. Paska.

O joraa.

Kimmo Pohjonen, Moottorisinfonia.

Markojuhani Rautavaara

Pää täynnä musiikkia. Kolme päivää Kaustisilla, viulu ja haitari taitaa vielä inistä päässä, mutta päällimmäisenä soi Markojuhani Rautavaaran ääni. Suoritin taas henkilökohtaisuuksia julkisesti ja istuin kuuntelemassa Kuunkuiskaajien toista konserttia joka keskittyi Rautavaaraan. Istuin ja itkin. Kyllä vitutti. Se mies on nyt uusin rakkauteni. Se ääni. Tai laulut. Tai kaikki. Jokin vangitseva vimma joka naulitsi penkkiin vaikka olisin halunnut hipsiä jonnekin vessaan ulvomaan ääneen. Edes Kimmo Pohjonen ei pyyhkinyt Rautavaaran ääntä pois.

Kolme päivää aurinkoa ja iloa ja roskaruokaa. Keho on keikallaan ja mieli puhdas. On juotu ja tanssittu ja lapsi leikitetty. Kari Tapiokin suoritettu. Ajattelin sen kuuluvan yleissivistykseen. On kaunista nukahtaa lapsen viereen, mersun perään vällyjen alle,valoisassa kesäyössä kun taustalla soi "Olen suomalainen". Itemusaklubi täytyi jättää väliin, kuten myös Cleaning Women. Annoin A-P:n mennä sillä itse näen ne kerran vuodessa Henkassa. Siellä olikin sitten ollut tuttuja joten hyvä niin, kaikki soitinrakentajat lienevät jossain vaiheessa olleet Ikaalisissa...A-P ja O rakensivat myös itse soittimia. Minä tyydyin notkumaan lähiterassilla, juomaan keskiolutta ja nauttimaan musiikista ja solmimaan uusia tuttavuuksia. Soitin kyllä kuuliaisesti itsesoittimia ja ne oli hienoja.

Jostain syystä olen koko ajan kiinnostuneempi äänestä. Sellaisesta epä-äänestä jota itsekin käytän. Siitä mikä normaalisti yritetään poistaa. Miten tehdä tarkoituksettomasta tarkoituksellinen tai miten tavoittaa tarkoituksettman tarkoitus. Annan sen muhia minussa. Melkein raivostuttaa senkin hiipiminen minuun, en käsitä mistä saan energiaa vielä siihenkin. Olen äänen suhteen täysi noviisi ja kykenemätön hallitsemaan sitä. Mutta olen luvannut itselleni että mikä tahansa saa viedä minut.

O kuvasi hienoja videoita. Juuri nyt hänellä on legoukoille laitettu elokuvateatteri keittiön pöydällä. Myös minut on kutsuttu elokuviin. On pakko mennä leffojen kautta poistamaan tapettia uuden kodin seiniltä. Mietin raskaasti onko minulla varaa käydä ostamassa Puukko-CD jotta voisin tehdä työni sen tahtiin...

Olin jo nukkumassa kun tajusin etten ole pakannut itselleni mitään! Höhlä. Olen nyt jonkin aikaa pohtinut sitä monetko villasukat tarvitsen Kaustisille mukaan ja onkohan Kimmo Pohjosen Moottorishow oikeesti hyvä? Ja on kyllä jännää hakea aamulla uuden kodin avain. Se on riemullista, ihanaa ja vapauttavaa.

Päässä soi Anna Puu ja Egotrippi. Olen rakastunut siihen parrakkaaseen mieheen joka tekee niitä biisejä molemmille ja ties kenelle muulle. Olen myös vielä rakastunut siihen ranskalaiseen kanakoiraan. Että sekin vielä. Ja omaan kotiin. Täällä on jo vaikea hengittää kun asemani on jotain kynnysmaton ja pölyrätin välimaastoa.

Odotan sitä asemaa joka minulle lankeaa uudessa kodissa. Kenelläkään muulla ei ole sinne avainta. Kukaan ei tule koputtamatta. Kukaan ei.

Perheen kanssa kantarellimetsässä. Annoin O:n löytää ensimmäiset, koville se otti, sillä hän ei meinannut millään tajuta vihjailuani, mutta löysi sitten kuitenkin. Rakastan sitä kun saan huijattua lapsen metsään ja tekemään löytöjä. Jokin sillä kuitenkin pimahti aivoissa, väsymys tai jotain, matkakuume, mutta se hoilotti paluumatkan sitä Tähkää tai mikä se kamala pohojalaanen pändi on? Rikkaus on rakkautta jotain. Rikkaus on rakkautta rikkaampaa se lauloi, heilui vaakatasossa ja rullasi ikkunan auki ja vilkutti sinistä lippua eli villatakkiaan. Peruin varmuuden vuoksi kaiken.

Rikkauden ja rakkauden suhteesta on kuulemma puhuttu aiemminkin. Oskari valitsee rikkauden ja ihan fiksu päätös. Vaimot nimittäin saattavat synnyttää jopa neljä lasta. Suomipopille se keksi uuden sloganin: Suomipop, yksi taajuus, kaksi maailmaa!

Pakkaan ne sukat ja menen.

Naistensaaressa Tainan mökillä Hietasalossa tekemässä naisten asioita, eli tissuttelemassa punaviiniä, uimassa, nakuilemassa, kuvaamassa kuolemaa, polttelemassa pikkusikareja, puhumassa pahaa miehistä jos ei jotain hyvääkin. Ja lapsista. Ja eroista. Ja rakastajista. Ja rakkauksista.

Vasta kun kävin kuviani illalla läpi, muistin nähneeni kaksi kummallista unta. Toisessa päälläni kuljeskeli kaikenlajisia pieniä ötököitä. Alitajuntani luultavasti käsitteli niitä kuvia jotka jäivät ottamatta. Uni ei ollut ällöttävä, seurasin siinä kiinnostuneena mittarimatoja jotka uupumatta mittasivat ihoani. Toisessa unessa tai ensimmäisen jatkumossa, eräs nuorehko kirjailija mittasi ihoani aivan kuten madotkin, mutta taisin herätä kummalliseen tunteeseen joka oli jokin oman pään sisäinen viesti tyyliin "hei pliide, ei nyt tätä ainakaan". Ja sitten kirjailija lopetti. Nyt valveilla minua huvittaa oma nolostumiseni. Se oli unta. Voisinko kohta katsoa sen loppuun?

Illalla saaressa komusin polkuja ja rantaa ranskalaisen kanakoiran kanssa. Säikyttelimme vesilintuja, tutkimme kiiltomatoja ja katselimme kuuta. Meillä oli niin hauskaa, että olen melkein valmis hankkimaan itselleni ranskalaisen kanakoiran JA lähtemään sen kanssa aamulla kuudelta 30 asteen pirteään pakkaseen...Siis ehkä.

Huomenna pakkaan telttani ja kaikki peittoni ja tyynyni ja kumisaappaani ja sadevaatteeni ja villasukkani ja sen sellaiset ja tiistaina, kunhan olen allekirjoittanut uuden vuokrasopimukseni, säntään muutamaksi päiväksi Kaustisille. O ja A-P lähtevät mukaan. En usko että jaksan tapella A-P:n kanssa. Minulla ei ole montaa viikkoa jäljellä tässä kodissa ja alan jo orientoitua siihen. Lopetin siivoamisen, lopetan kohta tiskaamisen ja varsinkin olen lopettanut sisustamisen. Ja mitä järveen tulee niin onhan se yhä minun. Mihin Kallavesi voisi yhdessä yössä hävitä?

Ja vielä. Koski-laivan kapteeni pyysi minua tiedottamaan kaikille kavereilleni, ettei Koski enää tänä kesänä kulje Hietasaloon, se on loppu nyt. Se loppui tänään kello 18.00. Jos saatte jostakin, vaikkapa satamasta tai laivasta kirjallisen aikataulun tai vastaavan, niin älkää ihmeessä luottako siihen! Tämä on Savo ja täällä pätevät kapteenin lait ja kapteenilla on oikeus ajella miten häntä sattuu huvittamaan tai lopettaa ajelut kokonaan. Olen päättänyt lähettää kapteenille tässä joku päivä kukkapuskan, ihan vaan siitä riemusta että olen saanut hämmästyttävintä ja hulluinta asiakaspalvelua mitä maa päällään kantaa.

Suosittelen muuten Salmetarta, joka liikennöi arkisin.

Ratkipaskoja päiviä sateessa. Ultranopea asunnon metsästys ja kaato. Ei mikään unelmieni asunto, mutta jollakin tasolla ongelma on nyt ratkaistu.

En puhu rumia sanoja avioliitostani tänne. En kauniitakaan. Vuoristorata tuntuu muuttuvan loivemmaksi ja kaikki tekevät osansa selviytymisen eteen. Oskari totesi tänään kun kävimme katsastamasssa uuden kotini, että hän haluaa sinne television. Ei muuta.

Tavallaan on helpotus pyyhkäistä pöytä puhtaaksi. Minua kylmää se että sanoin jo huhtikuussa terapeutilleni että haluan pyyhkäistä kaiken pois. Minä tiedostan siis tekemiseni ennen kuin teen mitään. Tosin nyt ei pelkkä pyyhkäisy riitä. On lapsi joka täytyy kannatella tämän prosessin läpi. Ei ohittamalla niitä pieniä sanoja tai kysymyksiä. En myöskään suostu syntipukiksi tai hirviöaidiksi tai kenenkään sylkykupiksi. Pidän kiinni oikeudestani selvittää omat sotkuni itse.

Pohjoinen teki hyvää. Pienikin pala riittää. Joki jäi minuun ja jokeen jäi paljon itkua. Symbolinen kivien heittely virtaan oli oikeastaan todella puhdistavaa.

Onhan minun vaikea luopua tästä kodista. Varsinkin järvestä joka on aina läsnä minussa. Tarvitsen tämän maiseman tajutakseni maailmani ja muutoksen siinä. Vivahteet, vuodenajat, aamut, yöt. Luopuminen ei ole tuskallista, minussa on herännyt lähinnä raivon tunne, avuton raivo siitä että menetän tämän ikkunani.

Tänään jaoimme sivulauseessa astioita, laseja, lautasia. Se naurattaa, mutta se nyt vain on todellisuutta. Olen taas elämässäni siinä pisteessä ettei minulla ole sänkyä tai edes patjaa. Se ei ole katastrofi. Se vain aina on niin.

Menin ja altistin itseni perusasioille. Vedelle, joelle. Se on aina vähän pelottavaa, sillä jokiuneni ovat niitä karmeimpia uniani, mutta nyt kun käyn joella kerran vuodessa, se on alkanut jotenkin virrata minuun rauhaa. Hassua että myös Rauha virtasi siihen. Kiiminkijoki ja Iijoki.

Nukuin hurjasti, yöni hyvin ja päiväuneni hyvin ja väliajat söin ja naukkailin gruusialaista skumppaa (hurjaa soppaa) ja jotain keltaista ja kirsikkavadelmajotain ja jotain E:n ostamaa mustaherukkarommia. Naukkailin ja puhelin suutani puhtaaksi P:n kanssa, joka on perusasia, voiman lähde.

Silti ehdin poikasen kanssa kaikenlaista, käydä kivikautisessa kylässä, tehdä omia arkeologisia kaivauksia, kuvata kosken nielemiä sanoja ja laulaa singstaria. Hädissäni yritin merkitä muistiin puhelimeeni joitakin mielteitä, mutta en enää oikein ymmärrä niitä. En tiedä kenelle yritin.

Perusasioita: kahvi, vesi, lapsi, orgasmi, ruisleipä, sienisalaatti, rössypottu, suo, puhe, hiljaisuus, uni, kipu, rakkaus, muikkukukko, piimä, aamuyö, pohjoisen valo, kivet, virta, kuolema.

"Vannon kiven ja kannon kautta,
Teen kaiken uudestaan."
-Scandinavian music group

Pieni lintu muutti meille asumaan. Se asui 3 - 4 tuntia. Teimme pesän, O pelkäsi että lintua paleltaa.

O on viettänyt villimiehen elämää, myöhään iltaan istuimme sylikkäin omassa pesässämme jonka rakensimme olkkarin lattialle. O halusi katsella paljon uutisia ja Indiana Jones-kortteja.

Huomenna tänään on sata kilometriä Ouluun. Olen siitä iloinen.

Eilinen herätti minut puoli viideltä. O katosi eilen ja jokin shokki varmaan laukesi tunti sitten. Näin unta että heräsin ja O oli kadonnut, tiesin etten löydä häntä enää ikinä. Totta on etten ainakaan tänään löydä sillä hän on isällään vielä hetken. Hän siis myös löytyi.

On kamalaa kadottaa lapsi, on kamalaa etsiä kadonnutta lasta. On helpottavan raivoisaa saada tieto että lapsi on löytynyt. Ihmettelen miten pysyin niin tyynenä. O ja P olivat molemmat hukassa reilut 2 tuntia ja lopulta löytyivät vahingossa. Anttilasta! Pojat olivat vain lähteneet seikkailemaan heille asetettujen rajojen yli koko päivän jatkuneen Indiana Jones leikin myötä. He kiersivät lopulta puolet kaupungista, keräsivät pulloja voidakseen ostaa vettä, sillä jäätelökioskista tai mäkkäristä ei saanut vettä ilmaiseksi! Tarina oli oikein kiinnostava ja kertoi poikien kyvystä selviytyä, mutta äitinä lakeskelin kaikkia tulevia kertoja kun pojat ovat hukan teillä...

Seikkailun jälkeen O totesi että siinä oli hyvätkin puolensa, he oppivat viemään pullot kauppaan ja saamaan niistä rahaa ihan itse ja ostamaan rahoilla jotain. Ja äiti sai liikuntaa! Se on totta, reilun tunnin vaihteleva spinning lämmittelyineen. Ei paha.

Saarnan jälkeen äiti haki Siwasta leipäjuustoa ja pari lonkeroa ja spinnaili satamaan Varjoviinijuhliin ihanien naisten kanssa. Hyvä ruoka, parempi mieli, kuohuviinejä ja Yön keikka (yäk). Tulin keskiyön maissa naku-uinnin jälkeen kotiin.

Nytkö jaksaisin kirjoittaa roikkuvan runon Troyn ja minun väliin. Se on työtä.

Temporarily out of words.