Viikko vuoteessa, sairaana, päivä sairaalassa, lääkkeitä, unta, kuumetta, yskimistä, kokeita, puhumattomuutta, mehua, huonoa ja hyvää unta, voimattomuutta, niistämistä, punkteeraus, tulehdus, influenssatestit, verta, ikävä lasta, pyörtymistä, nenäliinoja, sohvalla nukkumista, työmiehiä mittaamassa kynnystä, hiomassa, poraamassa.

Itkua. Nyt ei enää. Heräsin kesken kaiken. Juomaan.

Minä juon maailman tyhjäksi.

Aika kuluu ja järjestelmällinen ajankäyttöni hajoaa viimeistään huomenna. Se tarkoittaa sitä että mahdollisesti näen lapseni huomenna aamulla ja seuraavan kerran perjantaina illalla. Ei työ ole sen arvoista. Ei voi olla. Eikä myöskään mahdollista tehdessä viiden tunnin päiviä.

Kulunut viikko on pelastunut monen ihanan naisen takia. Ja ehkä vähän Indiana Jonesin, terapeutin ja auringon voimasta. Tunnen silti hajoavani, mutta se johtuu enimmäkseen omasta päättämättömyydestäni. Kamppailu on käynnissä unen ja unettomuuden rajoilla, siellä on paljon taloja ja huoneita ja autoja ja kolareita. Kyllähän minä ne tajuan.

Annan periksi O:lle ja tänään hän saa television ja digiboxin. Ei ole varaa sellaiseen flattiin, mutta ihanat naiset auttavat taas. T antaa telkun ja P lainaa boxin. On todella helppoa luopua periaatteestaan. Pelkään että väliaikaisesta ratkaisusta tulee pysyvä. Olen joutunut muutenkin keksimään asioita omasta päästäni, enkä tiedä jaksanko oikaista niitä sitten myöhemmin. Lähinnä ratkaisuja tähän kotiin.

Kahdeltatoista tai minuuttia ennen Hotelli Humina kietoutuu hiljaisuuteen. Hotelli Cumuluksen humina lakkaa, sen perään lyö kaupungintalon kello vaimeat kaksitoista kertaa ja vuorokausi vaihtuu. Hotelli Huminan valkoinen kohina kuuluu nyt vaimeana puuskutuksena kun vanha jääkaappi koettaa pitää mustikoita ja kahvia kylmänä.

Alan oppia.

Olen kahtena yönä herännyt omaan puheeseeni. Kolmantena kuorsaukseeni. Minun on hyvä olla yksin. En ole koskaan tai ainakaan pitkään aikaan kuullut kuorsaustani tai puhettani. Joku muu on kuorsannut ja puhunut kovempaa.

Poltan kynttilöitä, katson kuuta ja voivottelen kuinka se jaksaa paistaa. Kuseskelevat miehet ovat tänään pidätelleet, eikä mysteeri aukea. Naapurin parkkipaikalta kuolee nurmikaistale kun kellarista nousee öisin poikia pissalle. Mietin tänään ihan ääneen sitä mahdollisuutta että he vain tykkäävät kuseskella luontoon, kaupunkiluontoon. Ymmärrän sen hyvin, sillä kevään ensimmäinen metsäpissa on ihan luksusta, kuten myös syksyn viimeinen. Kun jää jo poltelee.

Kärsin hetkittäisestä masennuskaudesta, mitaltaan noin kaksi tuntia. On maanantai, enkä tiedä mikä päivä on. On tiistai. Minun on vaikea keskittyä. Pelkkä töissä oleminen vie kaikki mehut. Kaikki tuntuu tökkivän. Kireys on pahaa ja pitkittynyttä, tuntuu että paikka on täynnä näkymättömiä ansalankoja, joita väistellään sanattoman sopimuksen varjolla. Kohta kaikki ansat laukeavat. Se ei ole niin kovin vaarallista.

Tyhmyys voi olla teräksenluja panssari.

Valepäiviä. Hitaasti tapahtuvat asiat, nopeasti kasvavat hiukset, juurikasvu ja toive harmaista hiuksista. Pojan kanssa kukkumista yöhön ja sen viilenemiseen, piirrettyjä ja jaettu Ben&Jerry minipurkki. Puhetta siitä kuinka lopullista tämä mahtaa olla. Kumpikaan ei oikein jaksa, mangakauppa, vanhat Vuokon sotilaallisen funktionaaliset verhot kirpparilta kotiin. Väistelemme aurinkoa, istumme torilla ja puiston varjossa.

Teemme pastataikinan. O:n hassut paksut möllykät eivät oikein maistu, mutta ohuemmat kyllä, suosikkikastikkeella. O lukee netistä koko Roope Ankan historian ja minä nukun sohvalla, poika vaihtaa kirjaan ja minä näen kummallisia asioita unessa. Kireys hajoaa. Tiedän sen tulevan takaisin. Lanka on ohut, hermot vinkuu valmiina katkeamaan. Odotan jo sitä. Näinhän ei voi jatkua.

Jos jokin onkin hukassa niin paljon on löytynyttäkin. Vaikken löytänyt neljää sormiparistoa, löysin kaksi huulirasvaa, allergialääkkeet ja yhden passin. Kyllä niillä kelpaa. Yksi file on hukassa, mutta näinä sekasorron öinä se on pientä. Seuraavaksi yritän löytää rahaa, Valkeakosken ja Oulun, summittaisesti tässä järjestyksessä.

Jo perjantaina löysin sohvan ja tänään ostin sen ja tilasin kotiinkuljetuksen. Suosittelen Elävää kauppaa kaikille. Sen lisäksi että huonekalut ovat todella hyvässä kunnossa, puhtaita ja huollettuja, ne ovat edullisia. Ja palvelu oli maailman parasta. Tuli hyvä mieli, säästyi satoja euroja ja sain ostettua vielä afrikan liljoja tai jotain sellaisia valkoisia kukkia ja innostuin kierrättämään puolentoista litran pepsimaksipulloni niille kukkavaaseiksi. Ne sopivat tänne niukkuuteeni oikein hyvin. Luulin etten kykene vieroittamaan itseäni siitä pepsilitkusta, mutta se kävi kivuttomasti. En kaipaa sitä. Puolitoista litraa limpparia päivässä ihmiseen joka ei sitä koskaan juo on liikaa.

Ulkoa tuulee tuuli suoraan minuun. Päässä on soinut M. Rautavaaran Saanalla tulee. Kaivan jostain mp3:n ja tuudittaudun lauluun. Ehkä se nukuttaa minut taas.