Yövuorossa. Suomessa ja Kanadassa. Bob tulee helmikuussa. Roikun skypessä ja fb:ssa ja kuuntelen voimalaitosta. Katselen yötä ikkunasta. Juon kahvia ja mansikkakeittoa. Minulle sopii "epäsäännöllinen" työrytmi. Käyn välillä kurkkimassa O:ta. Olen kateellinen sen unisesta maiskutuksesta. Puhtaista hiuksista. Myös sen sammumattomasta innosta tarttua asioihin, jättää ne levälleen ja olla onnellinen. Ja nukkua sen kaiken päälle, poikittain.


Olemme jakaneet yhteisen sairasvuoteen ja yhteisen sohvan. Lukeneet, syöneet ja maanneet pimeässä sohvalla, sylikkäin. Nyt olemme molemmat suhteellisen vireitä, Oskari toipuu minua paremmin. Minun silmäni vielä valuvat ja jalat painavat. Päässä aavistus kipua.


Viikonlopuksi Espooseen. Oskari pääsee teatteriin ja juhliin. Minä pääsen hakemaan kirjani/kirjamme. 

Nyt olen tehnyt jo ylitöitä. Täytyy välillä uneksia.

Heräsin pieneen särkyyn ja hiljaiseen aamuun. Ennen sitä nukuin ja uneksin. Olin touhukas, vanhassa Lahden kodissa, kuljin huoneista ja kerroksista toisiin. Talo oli remontissa ja joitakin seiniä oli kaadettu. Kaikkialla oli liikaa tavaraa, hämmästyin kun löysin O:n pieneksi käyneitä vaatteita ja muutakin "meille" kuuluvaa. En tiennyt sinne jääneen mitään. Kävin pihalla tarkastamassa puutarhan, se oli villi, mutta kädenjälkeni näkyi siellä vielä. Se oli kuin viidakko, lämmin ja kostea, kukkiva. Katsoin taloa ja minulla oli pakahtuneen tyytyväinen, pysähtynyt olo. 

Olisinpa aina näin aikainen ja tyytyväinen. Hetkessä kiinni. Hihittelisin kun kannan vaaleanpunaisessa pannussani kahvia sänkyyn. Ja kermaa. 

Doris Lessingin päällä on kahvikuppi. Uuno Kailas on paljas ja toimeton. Tämän vuoden kalenterin päällä on pannu ja kermapurkki. Onnellinen nainen. Kolme omaa huonetta. 

Olen tautinen, koko aamun piipitti puhelin. Eniten ilahdutti A:n soitto. Emme oikein saaneet lopetettua puhumista vaikka useamman kerran yritimme. A oli joutunut tänne hassusti. Blogilinkin kautta ja vasta sitten tajunnut olevansa juuri täällä, lukemassa erästä omaa lausuntoaan, joka oli 400 kilometrin matkalla ja tuskaisen miehen suodattamana muuttunut joksikin ihan muuksi. A:n kanssa puhuttuani tunnen itseni aina jotenkin todella hyvinvoivaksi. Iski kaipuu Tampereelle. Läpi yön kestävään puheeseen ja punaviiniin.

O:kin sairastui. Pääsen siis eristyksestäni hoitamaan lasta, köllöttelemään ja toivottavasti myös katselemaan hyviä elokuvia. Ehkei Bergmania, mutta jotain piirreltyä tai animoitua. Tinttejä. 

Sikainfluenssan takia peruttiin tämänpäiväiset kuvaukset. Jo eilen illalla minullakin oli lämpöä. Vain pienesti, mutta muuten kipeä olo. Tänään tuli verta nenästä. 

Olen kaivautunut vuoteeseen kirjakimpun ja koneen kanssa. En jaksa vääntää yhtään esseetä. Värittelen vaginoita. 

Eilen illalla ilahduin tästä. Kirja on valmis. Jotenkin se vain omassa mielessä tuntuu keskeneräiseltä ja vain vähän omalta. 

Jokin liikkuu väsyneessä päässä, ehkä ameba, ehkä sisilisko. Kultainen sammakkoni tuijottaa minua.

Kuopion työkkäri sai tänään hienot teokset Taneli Eskolalta ja Nanna Hänniseltä. Minäkin haluan työhuoneeseeni julkisen taideteoksen, seinän josta kuultaa valo läpi, joka elää vaikka on pysähtynyt. Esimies lupasi että saan piirtää. Voi kun ehtisin. Tosin työhuoneessani on osa taidetoimikunnan kokoelmaa ja viimeisimmät lahjoitukset  seisovat lattialla odottamassa ripustamista ja julkistamista ja kuohuviiniä. Ehkä jo ensi viikolla. 

Nämä kiihkeät päivät ovat hyviä vaikkakin rasittavia. Kävin J:n kanssa lounaalla juonimassa tulevaisuutta ja muutenkin päivittämässä. Puhuimme työstä joka on välillä ihan jonglöörin hommaa. Monta palloa pyöritettävänä ja jos yksi tippuu sitä täytyy pitää silmällä, jotta sen saa kaapattua takaisin. Päässä on oltava jatkuva prosessointi käynnissä listalle, joka päivittyy online. Asiat vaihtavat paikkaa, niitä täytyy priorisoida jatkuvasti, samalla kun hoitaa jotakin niistä. Sitten on niitä asioita jotka vain tulevat, ne on otettava käsittelyyn ja hoidettava heti. Taidan siis pitää näistä puun takaa tulevista haasteista jotka hyökkäävät ja vaativat välitöntä reagointia.

Olen kyllä tajunnut senkin että suurin osa asioista voi odottaa huomista. Tai iltapäivää. Mutta ei enää iltaa tai sitä, että kotona jaksaa jatkaa tai sitä että tekee pakollisia töitä myös viikonloput. Mikään työ maailmassa ei ole sen arvoista. Se että työ on ihanaa vaikeuttaa joskus tämän mission muistamista, mutta olen myös tehnyt sopimuksen itseni kanssa, että palkkaan muita tekemään osan työstäni. Työllistän ammattilaisen, keskityn itse johonkin hankeeseen syvemmin, eli teen työni paremmin vähemmällä stressillä. 

Viime yönä näin hienoa unta. Olin teltassa ja tein jonkinlaista performanssia. Katsoin sitä myös ulkopuolelta. Se näytti hauskalta. Teltan sisällä oli valo ja näin vain varjoni tekevän asioita. Sitten teltan vetoketju avautui ja sieltä pisti esiin käteni. Kädessä oli riekaleinen pala lihaa ja tiputin sen teltan ulkopuolelle. Yleisö (jota en ollut huomannut) nauroi, mutta tajusin itse että olinkin tappanut jonkun. Kummallista että unesta jäi silti mukava olo.

Tämän päivän kruunasi prinssisammakko jonka sain pyydystettyä. Tainan kanssa etsimme rekvisiittaa lauantain kuvauksiin ja tänään Taina nimitti minua jo luontevasti Selmaksi. Syvälle se menee.

Juokseminen ei tänään riittänyt, piti mennä ja tulla taksilla. Koko aikataulu levisi aamupäivän rumbassa ja puheluiden ristitulessa. Puhuin paljon tyhjästä ja tyhjyydestä ainakin iltapäivälehdelle. Unohdin sanoa että heidän lehdelleen tyhjyyden teema sopisi täydellisesti. Tyhjät sivut. Tyhjyys on yksi lempiaineeni. Tein siitä tutkintotyöni.


Nauhoitimme lasten oikeuksia, tai O ja kollegani A sitä tekivät, mutta minäkin sain kertaalleen lukea tekstin tulevan viikon juhlallisuuksia varten. Radiosta niitä kuulee koko ensi viikon. Kesken lukemisenkin O säntäsi sisään yhden soivan puhelimeni kanssa ja löi sitten soittajalle luurin korvaan. Lapsityövoima sai palkkansa välittömästi ja minulta taisi jäädä ajatuksen asteelle ne asiat joita olin koko päivän tekevinäni ja tekemäisilläni. 


Illalla menimme pienten poikien kanssa elokuviin, UP - kohti korkeuksia oli oikein liikuttava ja hauska. Yhdessä vaiheessa huomasin O:n ulvovan riemusta. Näytti että poika kohoaa penkistä ilmaan pelkän naurun voimalla. 


Talsin kokopäiväisen lumiränttäntään seassa kotiin,vessapaperipaketti kainalossa ja yritin muistella olenko syönyt koko päivänä. Olinhan minä. Kotona, yhdeksältä illalla, kuorin ja söin aamupalabanaanini.

Pimeässä riittää käveltävää. Marraskuun lohtu.

"Kaikki paikat ovat samanlaisia.

Astu kuvaan olevan yli.
Tule vitipisteeksi pikimustaan, pimeän jäljitelmään."

(Kari Aronpuro,Gathandu, Tammi, 2005)

Additiivinen, adjektiivinen, höpösanainen syöte käynnissä facebookissa. Villatakkimainen, laakeasilmäinen, suppeahkon välinpitämätön. Heräilevän monijuurinen ja symbioottinen. Kelmeän vähäpätöinen ja aukoton on iltani, joka muuttuikin aamuksi jatkaa myöhemmin päivään kunnes taas rojahtaa illaksi ja yöksi joka onkin aamu. Marraskuun lohtu.

Suklaalla täytetty suklaakakku joka on päällystetty suklaalla. On hyvää.

Pimeä hiljeni. Hotelli nukahti. Kaupungintalon kello kolisi ja kohta uudelleen. Berlin Alexanderplats, Berliinin taivaan alla ja L'Atalante ovat viikonlopun saldo. Sokeille silmille syötettyä viihdettä, suljen silmäni. Aukottomasti.

Päivä ja Yö - 0nko niissä mitään eroa?

Niin sokeita kuin olemme nähdessämme

niin näkeviä kuin nukkuessamme?

- Gunnar Ekelöf -

Hallitsen uneni. Viime yönä kuljin osittain lumihangessa ja löysin älyttömät määrät meikkejä. Niitä oli kaikilla väreillä, kummallisia huulipunahylsyjä, valtavia luomiväripaletteja, voiteita, kaikkea. Keräsin niitä hangesta kassit täyteen. Tyttöjen unelma, paitsi että minulle se aiheutti stressireaktion. Viikon päässä on kuvaukset ja ripset ja rimpsut ostamatta. Siis painajainen.

Eilen vahdin O:n Habbokoiraa online ja ostin sille luita, jotta sen mielentila pysyisi autuaana.

Tänään opetin O:n pelaamaan Simsejä ja O saikin heti yhden hahmonsa menehtymään äkkilisesti. Mies kuoli suhteellisen nopeasti mutta kärsien, kuin sikainfluenssaan konsanaan. Hän toisti pikana puutarhatöitä ja niin työllistetty tuo puutarhuri oli että pissi housuunsa ja nukahti aina välillä puskaan, kunnes Viikatemies tuli ja pelasti hänet O:n kynsistä. Jouduin myös Tiimarin joulutunnelmaan, mutta kieltäydyin kaikesta krääsästä ja ostin O:lle vain erityisen tylsiä asioita, joiden tarpeen hän hienosti itse perusteli. Minun perusteluni sipsien ostolle olivat paljon kehnommat, mutta O armahti, kun arveli pääsevänsä osingoille ilman terveysruokasaarnaa. Pääsikin.

Yöllä katsoin Berliinin taivaan alla. Se on niitä. Sellaisia jonka on nähnyt tietyssä iässä ja sitten se vaikuttaa huomaamaatta koko elämään, odotuksiin ja valintoihin. Niitä elokuvia minulla on liikaa ja kaikkiin niihin olen leimautunut kuin ankanpoika. Olisinpa joskus aikoinaan aavistanut tämän ja käynyt katsomassa enemmän paskaa siinä herkässä iässäni. Sain itseni suitsitua, enkä kipittänyt aamulla hakemaan sylillistä Bergmania.

Yöpalana tuijotin valkeutta, jöljetöntä lumimattoa. Aamulla se oli poiskävelty.

Vapaat perjantait alkavat juuri nyt. Siksi onkin mukava nousta puoli kuudelta kahvin keittoon ja lojua tunteja sängyssä, lukea Vihreää lankaa (peruin Hesarin). Pää luulee että sen on oltava töissä ja yrittää paeta sinne, mutta en päästä sitä irtoamaan tyhjyydestään.

Yöllä luen käsikirjoitusta, keksin huonoja nimivaihtoehtoja ja mietin miten suhtautua omaan kirjoitukseen, joka on vain osittain sitä mikä myös on valmiina odottamassa tuolla koneen uumenissa, sata sivua itkua. Minä en ole runoilija. Minusta on mukavaa olla runoilija.

Ärrällä nuoriso katsoo minua alta kulmain ja kieroon. Ostan Habboseteleitä. Minä olen varmasti järisyttävän vanha mummo heille ja elämänkokemuksen puute ei kerro heille että palkitsen poikani kohtuullisesta käytöksestä ja matikan pistareitten kympistä.

Rannassa tuijotan alkavaa jäätä.

Unessa kuulin oman videoni naksunnan. Kaivoin sen esiin. Häh, sanoo joku monta kertaa. Se oli sama kuin unessa. Jokin ääni pitäisi löytää, jokin rytmi. Haen sitä luultavasti vuoden kuluttua avautuvan näyttelyn ääneksi, installaation isoksi ääneksi ja pienemmät naksunnat tulevat kuulokkeista. Joskus minua ärsyttää se etten tajua millään mitä etsin ja äänet ja kuvat pyörittävät päätäni. Minulle on piinallisen vaikeaa löytää se oikea naksaus. Ja se äänen määrä ja tasot vai mitä ne on kun jokin melkein kuuluu jostakin.

Tänään kaipaan apulaistani, mutta hän taitaa olla ihan muissa avuissa nyt.

Minulla oli onni herätä laattaamaan aamuyöstä. Se tuli puun takaa, yllättäen ja voimalla. Koko päivä pilalla, hikistä nukkumista, pöntöllä käymistä ja laimeaa vitutusta pilaantuvista päivistä, kusevista aikatauluista.

Moni muukin asia raapii ja valvottaa. Oman työn ja työtyön balanssiin saaminen ja siinä rinnalla se kaikki mihin ei ehdi reagoida vaikka haluaisikin. Ideoiden kirjoittaminen järjelliseksi osaksi hankkeita, budjetit ja ne keskeneräiset hankekuvaukset, hyödyt ja vastustus. Niputtain tapaamisia ja istuntoja.

Onneksi mukava Salonkipäivä eilen töissä, ensimmäinen. Kahvia, puhetta, ideoita, uusia projekteja, uutisia. Vaihtelua, ajatusten, kokemusten. Taide- ja sanataidekeittiöiden pohtimista. Avantgarde.

Tykkään mun ihmisistä. Niitten töistä. Ideoista.

Kirjamessujen karjanajossa lauantaina ja sunnuntaina. Taidan olla uupunut sillä perjantaina nukahdin illalla hotelliin, kunnes heräsin Niinan puheluun. Kirjoitan, piti kirjoittaa, kirjaimia tai jotakin sanoin ja N nauroi minut hereille hiljalleen. Tosin en minä herännyt, hain alhaalta hammasharjan ja ulkoa kebabin. Lihanhimoni ei sammu. Onko se tämä mustuus ja raskaus jotka pakottavat minut taipumaan lihan puoleen?

Siksikin bongasin kirjamessuilta eläinsuojelijat, äkäiset vanhat naiset, jotka eivät halua metsiä kaadettavan, saati mitään millä on silmät. Ei lihaa saa syödä, ei siitä ainakaan saa nauttia. Minulle on aivan sama mitä nuo vanhat naiset syövät, niin kauan kun he eivät ole minun lautaseni kimpussa. Eeva Kilpi sanoi ettei eläimiä saa syödä, mutta että kinkkua tekee joskus mieli. Seuraavaksi hän lukikin runonsa joka kehotti vanhuksia tappamaan ihmisiä ennen kuolemaansa, niitä metsänriistäjiä (ja paperintekijöitä!). Tuula-Liina Varis kysyikin onko Kilpi elänyt eläimen kanssa? Kyllä hän on.

Kuuntelin runoja, kuljin karjakäytäviä ja yritin kestää lakkaamattoman humisevan melun. Ei sitä kestä.

Lauantaina piipahdin suomalais-ugrilaisessa runopuulaakissa ja se oli hauskaa ja notkeaa. Tosin yritys seurata unkariksi räpättyä runoa, lukemalla samalla sen suomennosta oli jo kestokyvyn rajoilla. Istuin kahden vanhemman rouvan kanssa samassa pöydässä ja kysyin heiltä tiesivätkö he etukäteen minne tulivat? He olivat hieman hämillään ja ihmeissään siitä mitä tapahtuu, olivat vasta ovella päättäneet tulla sisään, eivät tunteneet toisiaan etukäteen. He lämpenivät loppua kohti, ennakkosuosikki Heli Laaksonen unohtui ja he jännittivät nuoren virolaisen puolesta, joka sitten voittikin. Naiset olivat ihastuneita, kokeneet jotakin uutta, iloisia ja rentoutuneita.

Säntäsin Kallioon iltaan ja yöhön, syömään, hakemaan vielä yhden kirjan ja N:n, M:n ja K:n kanssa oluelle. Ennen keskiyötä tajusin olevani jo ihan unessa, kömmin vuoteeseen vain tajutakseni ettei nukkumisesta tule mitään. Naapurin tollot tappelivat kolmeen asti yöllä. Aamusekoilin ajan kanssa, hain alhaalta kahvia ja lämmittelin kirjainten parissa.

On ihanaa tulla kotiin. Puhuin K:n kanssa juopottelusta puolittain vakavasti ja tajusin että alkaa olla se aika vuodesta kun pullonkorkki pitää taas sulkea. Sen voi sitten avata taas vaikka pääsiäisenä.

Sikamainen määrä sanoja ja kuvia päässä. En ehdi purkaa mitään.

Lisään vielä myöhemmin: Näyttää että halveksin vanhoja vihaisia naisia. En. Arvostan heitä ja toivon että heidän kiukkunsa kantaa vielä ptkään. Toivon jonakin päivä olevani samanlainen, vanha ja vihainen. Omavarainen aggression suhteen.