Juokseminen ei tänään riittänyt, piti mennä ja tulla taksilla. Koko aikataulu levisi aamupäivän rumbassa ja puheluiden ristitulessa. Puhuin paljon tyhjästä ja tyhjyydestä ainakin iltapäivälehdelle. Unohdin sanoa että heidän lehdelleen tyhjyyden teema sopisi täydellisesti. Tyhjät sivut. Tyhjyys on yksi lempiaineeni. Tein siitä tutkintotyöni.


Nauhoitimme lasten oikeuksia, tai O ja kollegani A sitä tekivät, mutta minäkin sain kertaalleen lukea tekstin tulevan viikon juhlallisuuksia varten. Radiosta niitä kuulee koko ensi viikon. Kesken lukemisenkin O säntäsi sisään yhden soivan puhelimeni kanssa ja löi sitten soittajalle luurin korvaan. Lapsityövoima sai palkkansa välittömästi ja minulta taisi jäädä ajatuksen asteelle ne asiat joita olin koko päivän tekevinäni ja tekemäisilläni. 


Illalla menimme pienten poikien kanssa elokuviin, UP - kohti korkeuksia oli oikein liikuttava ja hauska. Yhdessä vaiheessa huomasin O:n ulvovan riemusta. Näytti että poika kohoaa penkistä ilmaan pelkän naurun voimalla. 


Talsin kokopäiväisen lumiränttäntään seassa kotiin,vessapaperipaketti kainalossa ja yritin muistella olenko syönyt koko päivänä. Olinhan minä. Kotona, yhdeksältä illalla, kuorin ja söin aamupalabanaanini.

Pimeässä riittää käveltävää. Marraskuun lohtu.

"Kaikki paikat ovat samanlaisia.

Astu kuvaan olevan yli.
Tule vitipisteeksi pikimustaan, pimeän jäljitelmään."

(Kari Aronpuro,Gathandu, Tammi, 2005)

Additiivinen, adjektiivinen, höpösanainen syöte käynnissä facebookissa. Villatakkimainen, laakeasilmäinen, suppeahkon välinpitämätön. Heräilevän monijuurinen ja symbioottinen. Kelmeän vähäpätöinen ja aukoton on iltani, joka muuttuikin aamuksi jatkaa myöhemmin päivään kunnes taas rojahtaa illaksi ja yöksi joka onkin aamu. Marraskuun lohtu.

Suklaalla täytetty suklaakakku joka on päällystetty suklaalla. On hyvää.

Pimeä hiljeni. Hotelli nukahti. Kaupungintalon kello kolisi ja kohta uudelleen. Berlin Alexanderplats, Berliinin taivaan alla ja L'Atalante ovat viikonlopun saldo. Sokeille silmille syötettyä viihdettä, suljen silmäni. Aukottomasti.

Päivä ja Yö - 0nko niissä mitään eroa?

Niin sokeita kuin olemme nähdessämme

niin näkeviä kuin nukkuessamme?

- Gunnar Ekelöf -

Hallitsen uneni. Viime yönä kuljin osittain lumihangessa ja löysin älyttömät määrät meikkejä. Niitä oli kaikilla väreillä, kummallisia huulipunahylsyjä, valtavia luomiväripaletteja, voiteita, kaikkea. Keräsin niitä hangesta kassit täyteen. Tyttöjen unelma, paitsi että minulle se aiheutti stressireaktion. Viikon päässä on kuvaukset ja ripset ja rimpsut ostamatta. Siis painajainen.

Eilen vahdin O:n Habbokoiraa online ja ostin sille luita, jotta sen mielentila pysyisi autuaana.

Tänään opetin O:n pelaamaan Simsejä ja O saikin heti yhden hahmonsa menehtymään äkkilisesti. Mies kuoli suhteellisen nopeasti mutta kärsien, kuin sikainfluenssaan konsanaan. Hän toisti pikana puutarhatöitä ja niin työllistetty tuo puutarhuri oli että pissi housuunsa ja nukahti aina välillä puskaan, kunnes Viikatemies tuli ja pelasti hänet O:n kynsistä. Jouduin myös Tiimarin joulutunnelmaan, mutta kieltäydyin kaikesta krääsästä ja ostin O:lle vain erityisen tylsiä asioita, joiden tarpeen hän hienosti itse perusteli. Minun perusteluni sipsien ostolle olivat paljon kehnommat, mutta O armahti, kun arveli pääsevänsä osingoille ilman terveysruokasaarnaa. Pääsikin.

Yöllä katsoin Berliinin taivaan alla. Se on niitä. Sellaisia jonka on nähnyt tietyssä iässä ja sitten se vaikuttaa huomaamaatta koko elämään, odotuksiin ja valintoihin. Niitä elokuvia minulla on liikaa ja kaikkiin niihin olen leimautunut kuin ankanpoika. Olisinpa joskus aikoinaan aavistanut tämän ja käynyt katsomassa enemmän paskaa siinä herkässä iässäni. Sain itseni suitsitua, enkä kipittänyt aamulla hakemaan sylillistä Bergmania.

Yöpalana tuijotin valkeutta, jöljetöntä lumimattoa. Aamulla se oli poiskävelty.

Vapaat perjantait alkavat juuri nyt. Siksi onkin mukava nousta puoli kuudelta kahvin keittoon ja lojua tunteja sängyssä, lukea Vihreää lankaa (peruin Hesarin). Pää luulee että sen on oltava töissä ja yrittää paeta sinne, mutta en päästä sitä irtoamaan tyhjyydestään.

Yöllä luen käsikirjoitusta, keksin huonoja nimivaihtoehtoja ja mietin miten suhtautua omaan kirjoitukseen, joka on vain osittain sitä mikä myös on valmiina odottamassa tuolla koneen uumenissa, sata sivua itkua. Minä en ole runoilija. Minusta on mukavaa olla runoilija.

Ärrällä nuoriso katsoo minua alta kulmain ja kieroon. Ostan Habboseteleitä. Minä olen varmasti järisyttävän vanha mummo heille ja elämänkokemuksen puute ei kerro heille että palkitsen poikani kohtuullisesta käytöksestä ja matikan pistareitten kympistä.

Rannassa tuijotan alkavaa jäätä.

Unessa kuulin oman videoni naksunnan. Kaivoin sen esiin. Häh, sanoo joku monta kertaa. Se oli sama kuin unessa. Jokin ääni pitäisi löytää, jokin rytmi. Haen sitä luultavasti vuoden kuluttua avautuvan näyttelyn ääneksi, installaation isoksi ääneksi ja pienemmät naksunnat tulevat kuulokkeista. Joskus minua ärsyttää se etten tajua millään mitä etsin ja äänet ja kuvat pyörittävät päätäni. Minulle on piinallisen vaikeaa löytää se oikea naksaus. Ja se äänen määrä ja tasot vai mitä ne on kun jokin melkein kuuluu jostakin.

Tänään kaipaan apulaistani, mutta hän taitaa olla ihan muissa avuissa nyt.

Minulla oli onni herätä laattaamaan aamuyöstä. Se tuli puun takaa, yllättäen ja voimalla. Koko päivä pilalla, hikistä nukkumista, pöntöllä käymistä ja laimeaa vitutusta pilaantuvista päivistä, kusevista aikatauluista.

Moni muukin asia raapii ja valvottaa. Oman työn ja työtyön balanssiin saaminen ja siinä rinnalla se kaikki mihin ei ehdi reagoida vaikka haluaisikin. Ideoiden kirjoittaminen järjelliseksi osaksi hankkeita, budjetit ja ne keskeneräiset hankekuvaukset, hyödyt ja vastustus. Niputtain tapaamisia ja istuntoja.

Onneksi mukava Salonkipäivä eilen töissä, ensimmäinen. Kahvia, puhetta, ideoita, uusia projekteja, uutisia. Vaihtelua, ajatusten, kokemusten. Taide- ja sanataidekeittiöiden pohtimista. Avantgarde.

Tykkään mun ihmisistä. Niitten töistä. Ideoista.

Kirjamessujen karjanajossa lauantaina ja sunnuntaina. Taidan olla uupunut sillä perjantaina nukahdin illalla hotelliin, kunnes heräsin Niinan puheluun. Kirjoitan, piti kirjoittaa, kirjaimia tai jotakin sanoin ja N nauroi minut hereille hiljalleen. Tosin en minä herännyt, hain alhaalta hammasharjan ja ulkoa kebabin. Lihanhimoni ei sammu. Onko se tämä mustuus ja raskaus jotka pakottavat minut taipumaan lihan puoleen?

Siksikin bongasin kirjamessuilta eläinsuojelijat, äkäiset vanhat naiset, jotka eivät halua metsiä kaadettavan, saati mitään millä on silmät. Ei lihaa saa syödä, ei siitä ainakaan saa nauttia. Minulle on aivan sama mitä nuo vanhat naiset syövät, niin kauan kun he eivät ole minun lautaseni kimpussa. Eeva Kilpi sanoi ettei eläimiä saa syödä, mutta että kinkkua tekee joskus mieli. Seuraavaksi hän lukikin runonsa joka kehotti vanhuksia tappamaan ihmisiä ennen kuolemaansa, niitä metsänriistäjiä (ja paperintekijöitä!). Tuula-Liina Varis kysyikin onko Kilpi elänyt eläimen kanssa? Kyllä hän on.

Kuuntelin runoja, kuljin karjakäytäviä ja yritin kestää lakkaamattoman humisevan melun. Ei sitä kestä.

Lauantaina piipahdin suomalais-ugrilaisessa runopuulaakissa ja se oli hauskaa ja notkeaa. Tosin yritys seurata unkariksi räpättyä runoa, lukemalla samalla sen suomennosta oli jo kestokyvyn rajoilla. Istuin kahden vanhemman rouvan kanssa samassa pöydässä ja kysyin heiltä tiesivätkö he etukäteen minne tulivat? He olivat hieman hämillään ja ihmeissään siitä mitä tapahtuu, olivat vasta ovella päättäneet tulla sisään, eivät tunteneet toisiaan etukäteen. He lämpenivät loppua kohti, ennakkosuosikki Heli Laaksonen unohtui ja he jännittivät nuoren virolaisen puolesta, joka sitten voittikin. Naiset olivat ihastuneita, kokeneet jotakin uutta, iloisia ja rentoutuneita.

Säntäsin Kallioon iltaan ja yöhön, syömään, hakemaan vielä yhden kirjan ja N:n, M:n ja K:n kanssa oluelle. Ennen keskiyötä tajusin olevani jo ihan unessa, kömmin vuoteeseen vain tajutakseni ettei nukkumisesta tule mitään. Naapurin tollot tappelivat kolmeen asti yöllä. Aamusekoilin ajan kanssa, hain alhaalta kahvia ja lämmittelin kirjainten parissa.

On ihanaa tulla kotiin. Puhuin K:n kanssa juopottelusta puolittain vakavasti ja tajusin että alkaa olla se aika vuodesta kun pullonkorkki pitää taas sulkea. Sen voi sitten avata taas vaikka pääsiäisenä.

Sikamainen määrä sanoja ja kuvia päässä. En ehdi purkaa mitään.

Lisään vielä myöhemmin: Näyttää että halveksin vanhoja vihaisia naisia. En. Arvostan heitä ja toivon että heidän kiukkunsa kantaa vielä ptkään. Toivon jonakin päivä olevani samanlainen, vanha ja vihainen. Omavarainen aggression suhteen.

Yö linkittää minut itseensä. Tykkään mustasta pimeästä.

Maalaan eläimiä kultamaalilla.

Odotan että jostakin ilmestyy kirjahylly tai jokin korvike sille, jokin muu kuin lattia.

Lasken sormiani. Niitä on tarpeeksi. Ne ovat yhä tarpeeksi vahvoja jokainen, itsekseen ja yhdessä. Käsinäkin.

Kudoin Piialle villasukkaa.

Puhuin kasvattiäitini kanssa. Hän vei minut syömään, elokuviin en jaksanut, nukuin. Uneksin.

Pidän uudesta sängystäni. Se on hyvä yhdelle. Vähän liian pehmeä minulle joka rakastan kovia pohjia. Lievän ylellinen.

Pidän banaanilaatikoista. Ne kestävät aikaa.

Pidän toisesta harmaasta hiuksesta jonka löysin. En ole tainnut vuosiin kiinnittää yhtä paljon huomiota hiuksiini. Toki ruokkoamattomuuteni jatkuu. Mutta harmaan etsintä tekee minut iloiseksi.

Olen jaloista karhea enkä jaksa rasvata.

Sydämessä on aukko.

Rakastan suppilovahverokeittoa.

Aion lukea itselleni runoa yöllä. Hämärässä ylellisyydessä. Venyttelen itseni uneen.

Ja ne unet. Kummallisia kummallisia unia.

Maailma ympärillä on tulessa ja silti minä olen jäässä. Aurinkopäiviä, syntymäpäiviä ja nuotiopäiviä takana. Kulunut viikonloppu tuntuu pitkältä ja jatkuu syyslomana, alkavana kipeytenä, kiihtyvänä nuhana ja painajaisena puudutuspiikeistä nenässä.

Metsätiellä kohtasin kolme hirveä. Ne olivat isoja ja raskaita. Katselimme toisiamme ja ainakin minun sydämeni löi lujaa.

Minussa on maaliläikkiä, tukkani kasvaa, kynsien alla on kaikenlaista. O ehdotti ystävällisesti tukanleikkuuta, kun häneltäkin leikataan ne jotka tunkeutuvat silmiin. Laitoin pipon päähän.

Lähestyn konkurssia, lyhennän silti työaikaani, sillä se antaa tilaa elämälle ja hiljaisuudelle jota tarvitsen ympärilleni, etäännyttävän piirin jolla pääsen taas lähemmäs itseäni.

Tarvitsen unta. Nukun. Tarvitsen pimeyttä. Pimenen.

Löysin ensimmäisen harmaan hiuksen.
Olen onnellinen.
Olen odottanut sitä kymmenen vuotta, toivonut sitä, vähän pelännyt etteivät hiukseni harmaantuisikaan.

Tärisin innosta kun äkkäsin sen, se on kiiltävä, kaunis, hopeinen, valkoinen, kirkas jalokivi.

Yritin kuvata sen, mutta kuvissa se hukkuu punaiseen. Tärinässäni en löydä piuhaa kameraan. Onnen päivä. Hieno päivä.

Ihana hius.